Ek is sprakeloos

Moikka! 

Nyt palataan taas vähän ajassa taaksepäin. Me oltiin ennen meidän roadtrip viikkoa vielä leikkurissa hommissa. Nyt jo taas varoitan teitä, että tulen lisäämään tähän tekstiin kuvia, jotka eivät sovi herkimmille! Kerron kuitenkin leikkurin jälkeen käynnistämme Home of Good Hopessa, joten jos et kyseisiä kuvia halua nähdä suosittelen skippaamaan leikkuritekstin ja lukemaan kuitenkin tuon alimmaisen. :)

Katutura State Hospital

Katutura State Hospital

Paikallinen ambulanssi

Main Theatre...

Menimme leikkuriin taas suomalaisen ortopedin hoiviin muutamaksi päiväksi. Pääsimme hänen opissaan tekemään paljon itsekin ja koen, että hyödyimme myös enemmän seuraamalla hänen leikkauksiaan. Kerron tässä nyt kaikista päivistä sekaisin, en enää edes muista mitä tapahtui minäkin päivänä, mutta eipä sillä väliä! :D

Päivän ensimmäinen leikkaus oli 16v. tyttö, jolla oli toisessa jalassa varpaan päällä kova iso patti. Suunnitelmana oli siis avata iho, irroittaa patti, sekä ottaa siitä koepala. Oli ihan mielenkiintoista nähdä mitä sieltä paljastui. Patti oli valkoinen, ja ortopedi kertoi sen olevan ihan luutuma vain, eikä siinä hänen silmin ole mitään erityistä. Hyvänlaatuinen pahkura siis. Tuo patti irroitettiin hakkaamalla taltalla ja vasaralla sitä irti... 

Leikkaussalissahan siis oli aamusta lähtien yli 26C lämmintä... Ja tuo oli vielä mielestämme viileimmän tuntuinen sali, missä me vietimme päivämme. Pikkusen eroaa Suomen saleista, huh?

Seuraavana vuorossa oli patella jänteen korjausleikkaus. Jänne oli mennyt polvesta poikki 4viikkoa sitten. Ihan mielenkiintoinen leikkaus, mutta ei siitäkään ongelmitta selvitty.. Ensinnäkin leikkausalue oli siis polvi, ja hoitajat pesivät jalan polvesta aina varpaiden väleihin saakka betadinella. Ja noh, ne jotka leikkausalueen pesun osaavat ja tietävät saatatte ehkä tuntea pientä savun nousua korvista, sillä sieltä likaisista varpaiden väleistä palattiin samalla pesulapulla taas itse leikattavalle alueelle.. almost right? Jalkaa myös ihan hinkattiin edes takaisin sieltä sun täältä, näin ehkä kerran vaihdettavan uuteen puhdistuslappuun. Seuraavana sitten lekuri teki viillon polven yli. Potilaan reidessä oli pressure, jottei se vuotaisi niin paljoa operaatiota tehdessä. Arvatkaa vaan, huomattiinko viillon jälkeen, että hups ei se pressure toimikkaan ja äkkii jalka ylös, sillä verta tuli paljon... Lopulta tuokin homma oli hanskassa ja päästiin jatkamaan. Lääkäri porasi reijät jänteen läpi, asetti sinne rautatikkuja, ja lopulta pujotteli vaijeria. Jänne saatiin kasaan ja leikkaushaava suljettua. En kyllä tiedä miten tuollainen operaatio Suomessa sitten menisi..

Tässä postauksessa tulee nyt olemaan aika paljon kuvia, ja en saa niitä soviteltua tuonne fiksusti vierekkäin, niin siksi ne ovat noin isoina. :)

Tässä vielä tuo voide, mitä aina laitetaan leikkaushaavan päälle täällä.

Yksi iisimpi homma päivän aikana oli, nimittäin kyynerpään ruuvien vaihto. Se oli nopsa toimenpide, jota Hanna jäi tekemään apulaislääkärin kanssa. Mä hipsin sillä aikaa kurkkaamaan muihin saleihin, ja jumituinkin sitten saliin numero 8.

Kiinnostuin heti, mitä siellä tapahtuu, sillä leikkauspöydällä oli 6vuotias potilas. Onhan lasten tapahtumat aina ihan erilaisia... Kysyin saanko tulla seuraamaan ja sain luvan. Kuvia ei kuitenkaan saanut ottaa. Keskustelin erään hoitajan kanssa, ja sen mitä sain irti hänen englannistaan oli, että aina vanhemmilla ei ole aikaa itse vahtia lapsiaan eikä sitten rahaa palkata lastenhoitajaa. Palo-onnettomuudet ovat myös hiton yleisiä täällä Namibiassa.. Tarkempaa palamisen syytä en tiedä. Tämän lapsen ihosta oli papereihin merkattu palaneeksi 90%. Iho oli aivan kuoriutunut kaikkialta. Sormista ja varpaista oli ruskea ihokerros, voisin näin raa'asti verrata kyseistä näkyä grillimakkaraan, joka on grillissä alkanut kärtsätä niin että kuori rupeaa irtoamaan itse siitä lihasta... Lääkäri rapsutti kaikki irtoavat ihopalat irti, teki pitkiä viiltoja ympäri kehoa (näistä ei tullut ollenkaan verta, sillä kaikki verisuonet oli palaneet heti ihon alta...), rasvasi koko kehon, ja lopulta hänet käärittiin kokonaisuudessaan rasvasiteisiin. Potilas oli koko ajan intuboituna ja hengityskoneessa. Saturaatio oli 85%. Suunnitelmana oli tämän potilaan kohdalla siirtää hänet teholle, jossa hänet pidetään hengityskoneessa sedatoituna. Joka 10minuutti mitattiin BP, HR ja SpO2.
Hoitaja kertoi minulle, että potilaan mahdollisuudet selvitä ovat äärimmäisen huonot. Kävimme Hannan kanssa muutama päivä tämän jälkeen teholla kysymässä tästä potilaasta, ja hänen kerrottiin menehtyneen...
Nää on niitä hetkiä, jotka pysäyttää välillä vähän ajattelemaan syntyjä syviä. Olen kuitenkin huomannut itsestäni tärkeän asian. Osaan jostain kumman syystä, erottaa nuo kaikki tapahtumat ja niihin liittyvät ajatukset omasta työstäni, kyseisinä hetkinä. Täällä näkee todella erilaisia toimintatapoja, kuin meillä Suomessa. Emme kuitenkaan täällä asialle voi tehdä oikein mitään... Omaan toimintaansa voi kuitenkin vaikuttaa tietenkin. En itse esimerkiksi suostunut teholla, kun minua pyydettiin sitomaan 9vuotias käsistä kiinni sängyn kaiteisiin. Se vain on vastoin omia arvojani. Mutta en kuitenkaan voi toimenpiteitä tehdessä ruveta neuvomaan työntekijöitä tekemään asioita toisin. Jos ei kestä, sitten on vain poistuttava paikalta..

Yksi leikkuriajan huippuhetkistä oli kyllä, kun pääsin kahdestaan suomalaisen lääkärin kanssa tekemään peukalon jänteen korjausleikkauksen. Olin siis assistenttina. Ihan huippua, kun saa tuollaisen vastuun.

Hanna oli myös avustamassa toisessa operaatiossa, sillä tuo kyyner-pään ruuvihomma ei tosiaan mikään erikoinen ollut. Vuorossa oli reilu parikymppisen nuoren nimettömän sormen amputaatio. Sormi oli jo tosi huonossa kunnossa, ja nyt se poistettiin juuriaan myöten. Ei kyllä ollut minkäänlaisia odotuksia tuota operaatiota kohtaan. Apulaislääkäri leikkasi ensin viillon koko sormen ympäri ihan juuresta. Ei ehitty ees kissaa sanoa, ku lekuri oli vaan vääntäny naps poikki sormen, ja se oli irti. Tämän jälkeen hän kaivoi pihdeillä kaiken ylimääräisen veke ja ompeli haavan kiinni.

Kuulostaa varmaan aika karulta, mutta mun oli pakko ottaa tuo kyseinen sormi käteen, sillä en oo koskaan koskenut irtonaiseen raajaan. Nyt on sekin kokemus sitten tullut tehtyä. Ja siis helpottaakseni teidän lukijoiden oloa, joku saattaa ajatella, että oon ihan kamala :D mutta etsin ja haen tältä reissulta kokemuksia ja kasvua tulevaa ammattiani varten sitten Suomessa. Olen nyt jo 5viikossa kasvanut henkisesti täällä todella paljon. Ajatusmaailma on muokkautunut ja tulevaisuuden suhteen maailma on avoimempi. Tänne on kotiutunut yllättävän nopeasti.










Vielä yksi ihan mielenkiintoinen tapaus oli lonkan puoliproteesin laitto vanhemmalle potilaalle. Lonkassa oli myös pienimuotoinen tuumori, josta otettiin biopsia ja se poistettiin. Tämä oli hyvänlaatuinen. Alkuhan oli taas yllättävän haastavaa anestesialääkäreille.. Potilasta ei saatu millään intuboitua, ja täällä siis tuo intubointi on aivan kamalaa muutenkin. Odotan niin paljon, että pääsee takaisin Suomeen tekemään asiat oikein. Kuokkaa (laryngoskooppi) tungettiin kurkkuun semmosella sörkkimisellä, että vertakin jo tuli ihan hyvin. Monen moisen yrityksen jälkeen lopulta kyseinen lääkäri nieli ylpeytensä ja haki avuksi toisen lääkärin. Tämä sitten onnistui melko ripeästi intuboimaan.. Me seurailtiin tiukasti monitoria koko intuboinnin ajan. Paineet 237/126 oikeastaan koko ajan. En edes viitsi enempää tästä tapahtumasta alkaa teille avautumaan... :D Jotenkin kummasti myös kaikenmaailman piuhat irtoili vempaimista tuon sirkustempun aikana. Tämän operaation pesujen aikana tehtiin sama kyseinen varpaiden välien smäigien levittäminen itse leikkausalueelle.

Leikkaus päästiin vihdoin aloittamaan ja ajateltiin sen jo menevän hyvin, kunnes lääkärit tajusivat, että hoitajat olivat jättäneet leikattavan jalan peittojen alle, kun sen pitäisi olla peittojen päällä vapaana käänneltäväksi ja väänneltäväksi. Siinä sitten steriileissä vaatteissaan rupesivat lääkärit korjaamaan asiaa. Oli kyllä mielenkiintoinen operaatio kokonaisuudessaan kaikkine temmellyksineen. Parempi ehkä jättää se asia sitten siihen. :D Itse leikkauksen tekemisessä ei kyllä ole pahaa sanottavaa. 👍

Lekuri kertoi meille myös, että kyseistä proteesia ei ole käytetty Suomessa enää 20 vuoteen.  

The Home of Good Hope...

Viime perjantaina me vierailtiin porukalla Katuturassa sijaitsevassa soppakeittiössä. Tuo paikka on siis perustettu 10vuotta sitten, ja olimme juhlimassa heidän vuosipäiväänsä. Paikkaa oli koristeltu serpentiinein ja ilmapalloin, sekä lapsille tehtiin kasvomaalauksia ja jaettiin pieniä lahjoja. He myös lauloivat paljon lauluja yhdessä kiittäen Jumalaa.

Nettisivujen mukaan The Home of Good Hope ruokkii joka päivä yli 600 lasta, noin 18kk ikäisestä 10 vuotiaaseen. Monet näistä lapsista ovat orpoja ja osa saattaa asua esim. isovanhempien luona. Soppakeittiössä jaetaan kerran päivässä ruoka. Tää ateria on monelle se päivän ainoa..  Tuona päivänä kuitenkin meille kerrottiin, että tavallisena päivänä siellä kävisi n. 300 lasta, mutta perjantaina paikalla oli jopa 500. Paikalle olivat saapuneet myös tuon paikan perustajat.

Mulla oli odotukset ihan huipussa tästä paikasta. Mentiin sinne perjantaina klo 10 aikoihin. Paikalla oli ihan älyttömästi lapsia. Kaikki oli heti kädessä kiinni ja tuli halailemaan ja halusi syliin. Siis miten rohkeita ja avoimia lapsia! Nuo myös kaikki suu pyöreenä kävi vuorotellen tutkimassa kaikki munkin tatuoinnit. He olivat ihan haltioissaan ja kyseli että sattuiko. :D Meinas kyllä muutamaan otteeseen silmät alkaa kostumaan, kun kuunteli tarinoita paikan perustamisesta ym. Me ei saatu hetkeäkään rauhaa, sillä vuoron perään joku halusi nostettavan syliin tai tuli kutittelemaan. Aivan mieletöntä.... 

Eksyin jossain vaiheessa kasvomaalaus pisteelle tekemään yksin muutamalle tytölle kissakasvomaalaukset. Noh, äkkiäkös jono olikin kasvanut jo ihan hirmu pitkäksi, sillä kaikki halusi kasvomaalaukset. :D En oo ikinä kyllä maalannut noin paljon! Se ilo minkä näki lasten kasvoilla ja huoku heidän olemuksesta on jotain käsittämättömän palkitsevaa. Täytyy myöntää, että tuo paikka jos joku pääsi kyllä täysin mun ihon alle.. 

Autoimme myös ruuan saavuttua heitä jakamaan ruokaa lapsille. Alueelle oli rakennettu pienimuotoinen sisätila, joka oli niinkuin pieni luokkahuone liitutauluineen ja penkkeineen. Lapset tekivät jonon ovelle ja tuo jono oli muuten PITKÄ! Me tehtiin kuin liukuhihnatyötä. Yks laittoi makaronit, seuraava kastikkeen, seuraava antoi lusikan ja viimeinen vei aterian lapselle. Saimme nopeasti avuksemme yhden reippaan pikkujäbän myös. :) Ruokailu meni siten, että jokainen istuutui penkille sai pienenpienen aterian nenänsä eteen, söi sen ja lähti ulos, jolloin taas huone täytettiin uusilla lapsilla. Ateriat olivat siis oikeasti ihan minimaaliset... Ja kun vielä ajattelee sen olevan monien ainoa ateria päivässä.. Hitto olis tehny mieli lähteä jonnekkin hakemaan kaikille ruokaa. 

Katuturan asutusta..

Katuturahan on siis myös ihan erilainen alue kun tää Windhoek missä me asutaan.. Porukka asuu tuolla peltilevyistä tehdyissä taloissa ja kaikki kaupat ja kampaamot ym. ovat samanlaisella tavalla rakennettu.. Paikka on likainen ja porukka köyhää.. Miten voikaan ympäristö muuttua niin täysin päinvastaiseen noin lähellä.

Huh! Mun sydän kyllä on ihan sulanut.. Ehkä mä vielä joskus palaan tänne.. Tässähän tulee ihan kylmät väreet taas kirjotellessa....

Lasten wc Home of Good Hopessa..

Tässä siis puolet tuosta jonosta kasvomaalaukseen. :)

Ruokajono

Tuo perjantai oli kyllä niin rakkaudentäyteinen päivä, etten unohda sitä koskaan. Aiomme kyllä mennä soppakeittiölle vielä usean kerran uudestaan. :) 

Tässä vielä Home of Good Hopen nettisivut. Jos joku kiinnostui enemmän, löytyy tuolta hyvin tietoa!

http://homeofgoodhope.ngo/

“The most important thing is to enjoy your life—to be happy—it’s all that matters."