Something really cool happened!

Heti alkuun varoituksen sananen, blogiteksti sisältää kuvia, jotka ei sovi HERKIMMILLE! Luet siis omalla vastuullasi. :) 

Eka työviikko alkaa olee pulkassa. Tehtiin siis 4 päiväinen viikko, ja 6h päiviä. Paitsi eilen torstaina päivä venähtikin n. 10 tuntiseksi. Ja ei muuten haitannut yhtään!








Elikkä siis oltiin päätetty, että 
marssitaan torstai aamuna suoraan leikkausosastolle kysymään, ollaanko tervetulleita seurailemaan operaatioita. Menimme klo 8 pukuhuoneeseen, jossa meitä neuvottiin vaihtamaan sairaalan omat vihreät vaatteet. Tapasimme pukkarissa melko nuorehkon paikallisen naisen, joka kertoi olevansa hammaslääkäriopiskelija. Hän oli menossa juuri leikkaukseen, ja kysyimme häneltä voimmeko tulla mukaan. Saimme kengille ja hiuksille suojukset, jonka jälkeen suuntasimme naisen perässä saliin numero 3. 

Leikkauspöydällä oli potilas valmiina. Potilaalla oli ilmeisesti ollut maaliskuusta saakka leukaluu molemmin puolin pois paikaltaan ja nyt niitä ei saatu enää käsin takaisin, vaan jouduttiin tekemään leikkaus. Leikkauspöydän ympärillä hääräsi useampi ihminen. Salissa oli 4 lääkäriä. Kaksi mies lääkäriä leikkaamassa ja kaksi naispuolista anestesialääkäriä. Veikkaan, että toinen anestesialääkäreistä olisi ollut opiskelija, sillä vanhempi neuvoi häntä useampaan otteeseen. Lääkäreiden lisäksi paikalla oli instrumenttihoitaja (samanlailla kuin Suomessakin). Hän oli pukeutunut steriilisti ja antoi kaikki tarvittavat instrumentit toimenpiteen yhteydessä kirurgeille. Salissa oli vielä kaksi hoitajaa, jotka sitten toivat varastosta lisää tarvittavia tavaroita jne. Oikeastaan molemmat istuivat ja näpräsivät puhelimia. Nainen, joka kanssamme tuli saliin, seurasi ja kuvasi leikkausta. Hän kertoi, että lääkärit ovat tekemässä siitä jotain esitelmää.

Alkuun potilas oli peitelty, monitori oli kytketty kiinni ja happisaturaatio ja verenpaine mittarit olivat toiminnassa. Potilas sai laskimoon fentanyylia, joka on tehokas opioidiryhmään kuuluva kipulääke. Seuraavaksi potilaalle annettiin myös suonensisäisesti anestesia-aineena propofolia. Lihasrelaksanttina heillä oli käytössä Atracurium. Leikkauksen aikana potilaalle meni myös tippa, johon lisättiin kortisonia. Sekä tippalaskimen kautta laskimoon adrenaliinia. Mielenkiintoista potilaassa oli se, että hän kuului riskiryhmään ja anestesia, sekä potilaan tilan stabilointi oli alkuun todella haastavaa. Verenpaine ja saturaatio heittelivät miten sattuu ja potilas kouristeli. Potilas intuboitiin nenän kautta (mitä en ollut aiemmin nähnyt). Vuoroin potilas hengitti koneellisesti ja vuoroin manuaalisesti anestesialääkärin toimesta. Tähän koko alku hässäkkään kului melko reilusti aikaa ja me ajateltiin jo, että herääköhän potilas tuosta enään. Hänelle ei ilmeisesti voinut ihan kaikkia lääkkeitäkään antaa jos oikein ymmärsimme. 
Lopulta potilaan tila saatiin stabiloitua ja leikkaus pystyttiin aloittamaan. Hänelle tehtiin molemminpuolin viillot korvan eteen ylhäältä alaspäin, josta kaivauduttiin sitten leukaluuhun saakka. Toiset reijät tehtiin suun kautta posken läpi, jotta saatiin yhtenäinen aukko ulkoa sisälle suuhun. Kirurgi porasi leukaluita ja lonksautti ne jossain vaiheessa ilmeisesti jotenkin paikalleen. Leikkaus kokonaisuudessaan ei mennyt ilmeisesti ihan suunnitelmien mukaisesti ja se kesti paljon pidempään mitä tuollainen leikkaus normaalisti kestäisi. Muut lääkärit eivät olleet hirveen tyytyväisiä leikkaavaan lääkäriin, sillä he pudistelivat useaan otteeseen päitään ja väittelivät leikkaukseen liittyvistä asioista. 

Aloin itse pikkuhiljaa kyllästymään leikkaukseen, joka ei tuntunut etenevän mihinkään suuntaan. Hipsinkin siis viereisen salin ovelle kurkkimaan mitä siellä tapahtuu. Näin potilaan olevan hereillä, eli leikkausta tehtiin puudutuksessa. Potilaan vasen sääri oli nilkasta melkein polveen saakka auki, ja kiinnostuin heti mitä siellä tapahtuu. Kävin huikkaamassa Hannalle, että menen syömään evästä ja vaihdan sitten salia. Pienen evästauon jälkeen suuntasimmekin yhdessä tämän salin 2 ovelle tiirailemaan operaatiota. 

Kysyimme Sisteriltä saammekohan tulla katsomaan lähempää, lääkäri kuuli myös tämän ja sanoi, että tervetuloa. Leikkaus oli jo ihan loppuvaiheessa ja lekuri sulkemassa haavaa. Saimme ottaa kuvia. Potilaalla oli vasemman jalan pohje- sekä sääriluu murtunut. Näimme röntgenkuvat ja näytti kuin luut olisi vetästy veitsellä viistoon halki. Jännää!

 Lääkäri sattui kysäisemään mistä päin olemme tulleet Namibiaan ja kun kerroimme olevamme Suomesta muuttui homma mielenkiintoiseksi. Lääkäri oli itse suomen kansalainen. Hän on ollut töissä Katutura State Hospitalissa nyt kolmisen vuotta. Eli muuttanut 3 vuotta sitten Suomesta Namibiaan. Hän puhui myös Suomea.

 Toiminta täällä Namibiassa on kyllä pikkuisen erilaista kuin meillä Suomessa. Nämäkin 3 leikkausta, jotka näimme alkoivat heti toisen perään. Leikkauksen ollessa valmis, potilas siirretään ripeästi toiseen sänkyyn ja heräämöön. Pikasiivous salissa ja roskikset vaihtoon, jonka jälkeen uusi potilas jo odottikin salin ovella. Kysyimme lääkäriltä, eikö heillä ole minkäänlaisia taukoja leikkausten välissä, johon lekuri totesi meille, että Suomessa tunti olisi suositeltava aika (itse ymmärsin niin, että tässä ajassa pöpöt ehtivät laskeutua pois ilmasta pyörimästä, mutta mikä sitten on totuus), mutta heillä ei taukoja ole. Leikkaushaavan päälle sipaistiin Betadine voidetta, joka ehkäisee kuulemma hyvin tulehdusta.

Saimme jäädä seuraamaan myös seuraavia leikkauksia. Vuorossa oli potilas, jonka kämmenen jänteisiin oli muodostunut hirveästi arpikudosta, eikä hän saanut kämmentä nyrkkiin tai suoraksi normaalisti. Sain laittaa potilaalle monitorin lätkät rintakehään kiinni. Ja saimme muutenkin auttaa pienissä hommissa. Potilas nukutettiin. Vasen kämmen avattiin ja arpikudosta poistettiin. Lääkäri totesi jo heti alkuun, että aikamoinen sotku edessä. Oli todella mielenkiintoista ja jännää nähdä lähietäisyydeltä miltä näyttää kämmenemme ihon alla. Oli siistiä kun lääkäri liikutti jänteitä ja sormet liikkuivat samaan tahtiin. Kättä ei ilmeisesti saatu suuren arpikudoksen takia palaamaan enää normaaliksi, mutta parempaan päin kuitenkin. Haava tikattiin umpeen ja siihen laitettiin kunnon paineside. Tässä vaiheessa meidän työpäivä olisi jo virallisesti ollut ohi, mutta olimme niin kiinnostuneita ja aivan haltioissamme kuin pikkulapset molemmat, että jäimme seuraamaan viimeistäkin leikkausta. Onneks jäätiin!

Seuraavana oli vuorossa 16-vuotias poika, joka oli hypännyt ikkunasta ja hänen vasemman nilkkansa jänteet olivat poikki. Hän ei pystynyt liikuttamaan jalkaa ollenkaan polvesta alaspäin.

 Aluksi vissiin jalasta piti olla yksi jänne poikki tms. Meiltä kysyttiin haluammeko päästä auttamaan ortopedia leikkauksessa. No totta hitossa haluttiin! Eikun kirurginen käsienpesu, maskit, steriilit takit ja hanskat päälle. Lääkäri istui keskelle ja me eri puolille häntä. Nilkka avattiin jalkapöydästä noin säären puoleen väliin saakka. WAU! 

Me mukana leikkauksessa.

Ortopedi löysi jänteet. Yhden sijasta kaikki jänteet olivatkin poikki. Varpaiden puolelta jänteet olivat vetäytyneet täysin piiloon. Ei tätä fiilistä ja leikkausta vaan kykene sanoin kuvailemaan. Me pideltiin leikkaushaavaa eri välinein auki, katkottiin lankaa, ja avustettiin lääkäriä kahdestaan kaikessa missä tarvitsi. Homma meni jännäksi kun katkenneita jänteen päitä ruvettiin etsiskelemään. Piti myös tietää varmasti mikä jänteen pää kuuluu mihinkin osaan. Ortopedi teki mitä ihmeellisempiä temppuja. Hän halkaisi jänteitä pituussuunnassa kahti niin, että niistä tuli pidempiä. Lopulta kun jokainen jänteen pää löytyi, tikkasi hän oikeat jänteet takaisin yhteen. Lopulta jänteet olivat taas kasassa ja haavaa alettiin sulkemaan. Poikaa ei oltu nukutettu, vaan hän sai puudutuspiikin alaselkään. Meille ei selvinnyt oliko puudutus spinaali- vaiko epiduraali. Olimme jo melkein valmiita operaation kanssa, kun poika ilmeisesti alkoi tuntea jonkinlaista kipua jalassaan. Tämä puudutus ei muutenkaan vissiin onnistunut ihan niinkuin sen olisi pitänyt. Poika ei myöskään tuntunut ymmärtävän paljoa mitä hänelle puhuttiin, joten jäimme miettimään jälkikäteen olikohan hän tuntenut kipua enemmänkin, muttei vain asiasta osannut ääneen sanoa. Noh, lopputulos oli silti se, että aluksi toimimaton jalka saatiin taas toimivaksi. Moni ei varmaan ihan hiffaa, mutta pakko hehkuttaa vielä kerran että HITTO MITEN SIISTIÄ!!!



Koimme yhden päivän aikana enemmän kuin mitä osasimme edes kuvitella ja odottaa. Ei ihan heti Suomessa pääse opiskelijana avustamaan ortopedia vaikeassa leikkauksessa kolmistaan. Oltiin 10h päivän jälkeen ihan puhki kun vihdoin päästiin nappaamaan taksi kotiin. Onneks on kolmen päivän vapaa edessä. Silti ootetaan innolla mitä ensi viikko tuo tullessaan. Aiotaan mennä ensiviikoksi taas leikkuriin. 



Sitten taas vähän vapaa-ajan juttuihin. Tarinat myös hyppää pikkusen päivillä. :D (Leikkurissa oltiin torstaina ja farmilla keskiviikkona.) Meillä asustelee niinkuin aiemmin oon maininnutkin, tässä meidän asunnossa myös kaksi saksalaista tyttöä. Ollaan tutustuttu heidän kanssaan melko hyvin. Keskiviikko iltana lähdettiin kaikki neljä tyttöä meijän "Isännän" kanssa ajelemaan heidän perheensä farmille käymään. Kello oli jo sen verran, että pikkuhiljaa alkoi tulla pimeä. Ajomatka kesti n. 1.5h vaikka kaasujalka oli kuskilla melko raskas. Täällä ei myöskään tunneta selvästikkään nopeusrajoituksia. Alkuun tie oli pitkään leveää hiekkatietä. Matkalla farmille näimme villi antilooppeja useamman, lehmiä ja hauskaksi onneksemme tien yli juuri edestämme juoksi kaksi bumbaa eli toisinsanoen villisikoja. Hirveä kiljunta muuttui lopulta räkätysnauruksi ja riemun huudoiksi. Tie alkoi jossain kohti muuttua vielä pienemmäksi hiekkatieksi ja lopulti ajoimmekin jossain crossiradalta vaikuttavalla tiellä. Pomppuja ja mutkia minkä kerkesi. Heitimme jo vitsiä, että meidät ollaan viemässä keskelle ei mitään ja jättämässä sinne. 

Kun vihdoin saavuttiin perille, odotti isäntämme veli ja farmityöntekijät meitä. Tytöt auton takakonttiin ja äijät kyytiin. Lähdimme pilkkopimeällä (täällä aurinko laskee jo klo 18 jolloin ei näe enää mitään) ajamaan etsimään autoa, josta oli akku simahtanut. Auto oli siis farmilla jossain puiden ja hirveän heinikon keskellä. Matka oli niin töyssyistä ja kivikkoista, ettei hirveän lujaa voinut ajaa. Vihdoin löysimme toisen auton ja siitä vaihettiin akku. Myös toinen eturengas oli mennyt mäsäksi ja se täytyi vaihtaa. Onneksi oli vararengas messissä. Meille luvattiin myös, että saadaan takaisin ajomatka farmin pihaan seistä tuon savannilta haetun lava-auton takana. Tuli taas ihan pikkutyttö huvipuistossa olo, kun kiljuttiin ja väisteltiin vastaan tulevia puskia ja puita samalla kun lämmin tuulenviima helli kasvoja. Tähtitaivas oli myös aivan mieletön!! Ei olla kyllä koskaan nähty mitään niin kaunista. 
Ajomatka farmilta kotiin kesti taas sen 1.5h. Hirveen jännittävää kun oli pilkkopimeetä ja ootettiin vaan millon jossain kiiluu silmät, että mikä eläin tällä kertaa tulee vastaan. Näimme takastulo matkalla varmaan 15 jänöjussia, jotain pikkukengurun näköisiä elukoita ja MAASIKA kävelemässä lungisti tien yli aivan edessämme. Oli ihan once in a lifetime päivä. Kotona oltiin jo niin myöhään, että kaikki hipsi samantien nukkumaan.

Tänään meillä on tiedossa poolparty & BBQ juhlat kämpillä. Tänne on tulossa porukkaa viettämään saksalaisten läksäreitä. Saa nähä lähetäänkö sitten porukalla katsastamaan vähän Windhoekin yöelämää. Meillä on tääl tosi kiva se, että meijän isäntä lähtee baariinki mukaan juhlimaan. Saksalaistytöt on ollu useemman kerran hänen kanssaan (+kaverit) ulkona. Joten tuttujen ja turvallisten kanssa liikenteessä! Eipä me kahestaan mihinkään uskallettaiskaan lähteä. :D




Ensi viikkoon Heipsun!