“The world is a book, and those who do not travel read only one page.”

Heti alkuun varoituksen sananen, blogiteksti sisältää kuvia, jotka ei sovi HERKIMMILLE! Luet siis omalla vastuullasi. :)  Eka työviikko alkaa olee pulkassa. Tehtiin siis 4 päiväinen viikko, ja 6h päiviä. Paitsi eilen torstaina päivä venähtikin n. 10 tuntiseksi. Ja ei muuten haitannut yhtään! Elikkä siis oltiin päätetty, että  marssitaan torstai aamuna suoraan leikkausosastolle kysymään, ollaanko tervetulleita seurailemaan operaatioita. Menimme klo 8 pukuhuoneeseen, jossa meitä neuvottiin vaihtamaan sairaalan omat vihreät vaatteet. Tapasimme pukkarissa melko nuorehkon paikallisen naisen, joka kertoi olevansa hammaslääkäriopiskelija. Hän oli menossa juuri leikkaukseen, ja kysyimme häneltä voimmeko tulla mukaan. Saimme kengille ja hiuksille suojukset, jonka jälkeen suuntasimme naisen perässä saliin numero 3.  Leikkauspöydällä oli potilas valmiina. Potilaalla oli ilmeisesti ollut maaliskuusta saakka leukaluu molemmin puolin pois paikaltaan ja nyt niitä ei saatu enää käsin ta

Meikäläisen lempi vaavi<3 Ensimmäinen työviikko.. on viimein alkanut. Maanantaina 21. päivä mentiin siis ensimmäistä kertaa sairaalalle klo 8.00. Tää kyseinen sairaala missä tehään meijän työharkkaa 12 viikkoa on Katutura State Hospital. Meijän kämpin isäntä tiputti meijät sinne. Kyseltiin neuvoja miten päästään takasin kotiin ja hän totes siihen, että soittakaa kun päivä on pulkassa niin hän hakee. Noh, nää kaks Suomen sankaria ei tietenkään ottanu kumpikaan puhelinta mukaan. "Nice. It's reeeaaally nice!". Ja meille neuvottiin mistä saadaan taksi ja missä jäädään pois. Täällä ei siis oo mitään taksimittareita, vaan kuskit nappaa porukkaa tien varsista kyytiin ja kuskaa mielellään täyden autollisen, jos on menossa useampi samaan suuntaan. Meijän taksimatka sairaalalta kotiin maksaa siis 10 Namibian dollarii per tyyppi. Eli ehkä noin 70snt. Ekaa työpäivää ei nyt voi kutsua oikein työpäiväksi. Pienen etsimisen jälkeen löydettiin tämä Sister kenen kanssa meill

17.8. Nyt ollaan Lontoossa Heathrown kentällä oltu jo muutama tunti. Eka lento meni hyvin, oli oikeen hulppee Finnairin kone. Jokasella paikalla oli oma tv-näyttö, ja ihan ok leffavalikoima. Kone oli tosi iso. Sain nukuttua onneks lähes koko lennon, vaikkei se kestänykkään kun n.3h. Vähän etukäteen jännitti miten selviydytään eteenpäin kentällä kun laskeudutaan. Onneks kaikki ohjeistukset ja kyltit oli tosi selkeitä ja löydettiin bussi joka vei meidät oikeeseen terminaaliin. Meillä on siis meno ja paluu matkalla 3 eri konetta. Lennettiin tää ensimmäinen Helsingistä Lontooseen. Seuraavaks suunta kohti Johannesburgia. Ja sieltä sitten Windhoekiin.  Tää Lontoosta lähtevä lento on pisin, reilu 11h. Ainoo lento mille ei saatu viereisiä paikkoja, eikä ne voinut Helsinki-Vantaalla asiaan kuulemma vaikuttaa. Suunnattiin siis suoraan Lontoon kentällä tiskille pyytämään paikkojen vaihtoa. Ensiks meinas jo paniikki iskeä kun tiskitäti kertoi, ettei lennolle ole enää viereisiä paikkoja. Hän

Moikka! Laukut on pakattu, tai ainakin toivottavasti. Aina jotain jää tai jotain tulee liikaa. Aamulla siis nokka kohti lentokenttää. Pikkuhiljaa ehkä alkaa vähän jännittää...  Oon 23 vuotias ensihoitajaopiskelija Kaakkois-Suomen ammattikorkeakoulusta. Ensimmäinen haave mulla oli lukioon mentäessä hakea lääkikseen. Se kuitenkin jäi taka-alalle, kun kiinnostuin ensihoitajien työnkuvasta. Siitä asti oon täysin tiennyt mitä haluan päästä opiskelemaan ja mikä mun unelma-ammattini on.  Lukion jälkeen kuitenkin pidin välivuoden ja tein töitä. Hain muutaman kerran jo jatko-opiskelupaikkaakin, mutta kun sitä ei kuulunut lähdin opiskelemaan lähihoitajan tutkintoa 2 vuotiselle yo-pohjaselle linjalle. En kuitenkaan hirveän kauaa sitä ehtinyt käydä kun sähköpostiini kilahti viesti. Ja arvatkaa vaan pomppasko sydän kurkkuun, se oli kutsu ensihoidon pääsykokeisiin! Olin niin häkeltynyt,että totesin kaverillenikin,että varmaan menny nyt väärään osotteeseen tämä viesti. Mutta ei, ei ollu