It's not over yet..

Apua... Sehän on jo joulukuu. Ollaan siis Hannankans saavuttu Suomeen takasin 15.11. En oo ehtinyt blogin kirjoituksen merkeissä istumaan koneen ääreen viimeiseen kuukauteen ollenkaan. 

Magic Mike

Vietettiin meidän vikat viikot siis Katutura State Hospitalin päivystyksessä. Käytiin tekemässä vielä lokakuun lopussa palkkapäivänä yövuoro, joka oli jälleen todella mielenkiintoinen. Oli taas puukotuspotilaita ja myös muutama kenellä oli pää auki useammasta kohtaa. Päästiin sitten pistämään oikeen kunnon painesiteitä ja taas ihmettelemään mitä porukka täällä oikeen touhuaa. Tikkejä tuli taas tehtyä useammat. Ihan älytön ikävä jää kyllä noiden yövuorojen työporukkaa. 

Oltiin kuultu hollantilaisilta tytöiltä vähän kuulumisia psykiatrisesta sairaalasta, sillä he olivat siellä tekemässä osan harjoittelustaan. Mielenkiintomme heräsikin heti, ja sovittiin meidän tanskalaisten kavereiden kanssa, että poiketaan yksi päivä siellä.
Mentiin siis meidän vikan työviikon tiistaina etsimään tätä sairaalaa, Hanna oli saanut jotain epämääräisiä ohjeita sinne. Jäimme siis taksilla Central Hospitalin synnärin kohdilla kyydistä ja lähdettiin kävellen ettimään kyseistä paikkaa. Oltiin me ainakin jonkin verran oikeeseen suuntaan menty, mutta onneks saatiin kysyttyä neuvoa paikallisilta. Lopulta oltiin päästy luultavammin kyseisen sairaalan eteen tielle, kun joku tööttäili autosta. Meidän ihana Magic Mikehan se siellä. Mike on siis casualtyssä yövuoroja tekevä hoitaja, joka on ihan huippu tyyppi. Hän on auttanut ja neuvonut meitä aina tarvittaessa. Mike sitten kertoi meille mihin meidän tulee mennä. Paikka näytti jo heti alkuun hieman aavemaiselta.


Käytiin sitten tapaamassa sairaalan supervisor ja hän soitti akuuttiosaston hoitajille, että ottaisivat meidät tuoksi päiväksi tutustumaan osastoon. Saatiin oikein mielenkiintoinen ja hyvä esittelykierros kyseisestä osastosta ja hieman tietoa mitä kaikkea koko sairaala-alueella on. Osastoja oli useita. Laitan tuohon alle kuvan mistä näkee vähän tuota jaottelua eri osastoille.  


Kierroksen jälkeen jäätiin odottelemaan lääkäreitä saapuvaksi paikalle, ja jakauduttiin kahtia, kaksi meistä meni yläkertaan ja kaksi jäi alakertaan lääkärin huoneeseen. Osaston potilaat oli siis jaettu kahteen ryhmään, minkä perusteella lääkärit sitten heitä haastattelivat. Hannan kanssa mentiin yläkertaan ja lueskeltiin potilastietoja etukäteen. Paikalle tuli sitten oikein mukava lääkäri ja osaston yksi hoitajista. Lääkäri haastatteli potilaat ja hoitaja täytteli jotain omaa paperiaan vieressä. Myöhemmin paikalle tuli myös ilmeisesti vanhempi lääkäri ja vielä toinen hoitaja. Potilailta kyseltiin heidän tämänhetkistä vointiaan ja miten he ovat nukkuneet, syöneet ja miten päivät ovat sujuneet. Lääkäri myös antoi meille mahdollisuuden kysyä potilailta, jos meillä kysymyksiä heräsi.

eristyshuone

Oli mielenkiintoista seurata tätä haastattelutilannetta ja tarkkailla potilaiden käyttäytymistä. Eräs tuli huoneeseen aivan tupakan hajuisena, eikä siis sairaalassa saa edes olla tupakkaa mukana. Lääkäri kertoi haistavansa tuon tupakan ja alkoi kysellä potilaalta erilaisia kysymyksiä. Potilas kuitenkin kivenkovaan väitti pitkän aikaa, ettei hän ole mitään polttanut, eihän sairaalaan saa edes tupakkaa tuoda. Lopulta kuitenkin selvisi mielenkiintoinen kuvio, miten näitä savukkeita oli potilaille ilmestynyt. :D Ei kyllä Suomessa osaisi kuvitella tapahtuvan tuollaista mitä tuolla osastolla.


Oltiin sairaalalle saapuessamme kysytty supervisorilta, pääsisimmekö tutustumaan vankimielisairaalaan. Hän lupasi viedä meidät sinne about klo 10. Meillä kuitenkin venyi nuo haastattelut, sillä Namibiassa ei kyllä lääkärit ole koskaan ajoissa missään. Supervisor oli lähtenyt sitten jo muuhun tapaamiseen. Meidän onneksemme ja iloksemme kuitenkin eräs toinen työntekijä suostui pikaisesti meille esitellä paikan, ennenkuin hänenkin täytyi lähteä. Tämä vankimielisairaala oli siis henkilökohtaisesti minulle se päivän tärkein juttu ja mitä odotin eniten. Olis varmaan itku päässy, jos ei oltais sinne päästykkään käymään.

käytävä vankilalle

vankila

   

vankila

vankila

vankila piha-alue

Oli kyllä mielenkiintoista mennä sormenjälkitunnistin ovista sisään ja kävellä näiden vankien ohi. Mentiin vankilan sisäpihalle, jossa oli jalkapallokenttä ja puutarha-alue, johon potilaat saavat istuttaa kaikenlaista. Alueella oli myös autotallin tyylinen paikka, missä sai sitten touhuta omia hommiaan. Käytiin myös sisällä katsomassa miltä selliosasto näyttää, ja siis se pissan haju mikä siellä sisällä oli....... Ilmeisesti kuitenkin tämä johtui jostain viemäri tms ongelmista.. Emme saaneet ottaa sisällä kuvia, mutta näkymä oli vähän kuin jostain leffasta. Sellit olivat ihan semmosia perus vankisellejä (ei siis mitään hienoja mitä Suomessa) Oli todella jännittävää ja mielenkiintoista kulkea siellä potilaiden keskellä ja tervehtiä heitä ym. Kysyimme siis mistä rikoksista he siellä ovat. Raiskaajia, murhaajia, varkaita ym.. Se fiilis kun kävelet ja katsot silmiin vankia, joka on mielisairas ja raiskannut pienen tytön. Ei sitä fiilistä osaa kuvailla. Potilaat eivät siis ole olleet syyntakeisia tehdessään rikoksensa ja nyt he ovat vankimielisairaalassa saaden lääkitystä sairauksiinsa. Suuri osa heistä tulee myös viettämään loppuelämänsä siellä. Itseäni ei kyllä kyseinen vierailu ahdistanut tai pelottanut, vaan enemmänkin se oli aivan älyttömän mielenkiintoinen. Pienenä haaveena olikin päästä Suomessa vankimielisairaalaan tekemään mielenterveys-päihdehoitotyön harjoittelu.

Meidän viimeisenä viikonloppuna ennen Hannan ja mun lähtöä, pidimme kämpällä isot BBQ juhlat. Meidän ihanalla suomi Empulla oli myös synttärit, joten järkättiin myös samalla yllärisynttärit. Osa tytöistä oli tehnyt aivan super hyviä ruokia, salaatteja ja patonkeja. Jokainen toi omat lihat, joita sitten Kenton meille grillaili. Oltiin raahattu päivällä tuoleja ja pöytiä yhteen grillikatoksen viereen, jotta kaikki mahtuu istumaan. Syötiin, juotiin  ja juteltiin. Myöhemmin sitten yllätettiin Emppu kakulla, lahjoilla ja laululla. Ihan supermahtavaa kun kaikki oli paikalla ja laittautuneena. Lähdettiin sitten meidän koko köörin kanssa illemmalla paikalliseen baariin, josta oikeastaan tulikin loppujenlopuksi meidän kantapaikka. 

Maanantai lähestyi uhkaavasti ja aivan liian nopeasti.. Oli siis pakkaamisen aika. Ei siihen sitten mennytkään ihan niin kauaa mitä oltiin pelätty. Jätettiinkin puolet meijän tavaroista tytöille tai heitettiin roskiin. Lähettiin vielä illalla käymään ulkona muutaman tytön kanssa, sillä olihan meidän viimeinen ilta. Tiistaina sitten oli se kauan pelätty hetki. Nimittäin hyvästien aika...

Kyllähän siinä sitten itku pääs itse kullakin oikeestaan samantien kun tajuttiin, että nyt pitäis sanoa heipat. Meillä tuli myös reissun aikana yhdestä biisistä meidän oma Namibia kipale ja tytöt oli sitte keksiny pistää sen soimaan kajareista. Itketti siis vielä enemmän. Ei sitä osannu autoon istuessa uskoa, että nyt ollaan oikeesti lähössä takas kotiin. Osa musta jo odotti päästä Suomeen näkemään ja vaihtamaan kuulumisia läheisten kanssa, mutta iso osa musta jäi myös kyllä Namibiaan. Me niin tiedettiin, että tänne tullaan vielä takasin.

Meidän lento WHK-JBURG oli jonkin verran myöhässä, mutta onneks meillä oli kuitenkin aikaa seuravaassa välilaskussa sen verran, ettei myöhästyminen haitannut. Suomessa kuitenkin oltiin ihan ajallaan. 

Seuraavan viikon maanantaina jatkukin sitten koulu ja mepä päätettiin mennä heti juttelemaan vaihdosta vastaavan opettajamme kanssa. Koko keskustelun lopputulos olikin sitten se, että meidän miettimä myöhempi uusi vaihto takaisin Windhoekiin olisikin mahdollista jo tammikuussa, ja vain tammikuussa. Emme pääsisi sitten enää ensihoidon opintojen alettua vaihtoon ollenkaan. Noh, eipä me kauaa asiaa mietitty. Viimeinen 2viikkoa on ollut ihan hurjan kiireistä, asioiden hoitamista ja selvittelyä, tentteihin lukemista ja koulutehtäviä. 

Nyt vihdoin ehdin istua alas ja kirjoittamaan tän viimesen blogikirjotuksen. Mun oma kokemus koko reissusta on ollut aivan mieletön. En olis ikinä osannut uskoa ja ees kuvitella, miten hieno reissu meille tulisi ja miten paljon tuosta 13viikosta jäisi itselle käteen. Upeita kokemuksia, uusia ystäviä, kielitaidon parantumista, rankkoja hetkiä mutta myös senkin edestä niitä hyviä. Meinaa tässä tulla ihan tippa linssiin, kun edes muistelee noita viikkoja. 

Noh, tammikuun 2018 puolessa välissä onkin sitten jo varattu uus reissu Windhoekiin. Me lähetään Hannan kanssa takasin 12viikoks, tällä kertaa hankkimaan lisää kokemusta mielenterveys-päihde puolesta. Mennään myös loppuviikot suorittamaan päivystykseen. En kuitenkaan tuosta seuraavasta vaihdosta enää blogia kirjoittele, joten kiitos kaikille, jotka on jaksaneet uhrata aikaansa lukemalla meikäläisen kuulumisia! 


Ihan vinkkinä kaikille! LÄHTEKÄÄ VAIHTOON JA NIIN MONTA KERTAA KUN TEIDÄN VAAN ON MAHDOLLISTA!!!! Te tuutte vielä katumaan, jos ette käytä tilaisuuksianne hyväks. 💓💓💓💓💓

 ps. Että mä vihaan näiden kuvien lisäämistä tänne ku nää pomppii iha miten sattuu :DDDD